Perhevapaiden uudistaminen on puhuttanut viime aikoina, aivan aiheesta. Niin työllisyyttä kuin syntyvyyttäkin on tarpeen saada kasvatettua maassamme. Ikäluokat pienenevät, väestö ikääntyy ja tätä vauhtia olemme ongelmissa tulevaisuudessa. Kuitenkaan tämän ratkaisuksi esitetyt keinot eivät ole vakuuttaneet.
Ministeri Saarikon ilmoitus perhevapaauudistuksen kaatumisesta ja pääministerin myöhempi ilmoitus, että asiaa käsitellään hallitustriossa uudelleen, on osoitus ristiriidoista hallitustyöskentelyssä. Rakenteellisten uudistusten tekeminen näyttää olevan kovin kivuliasta nykyiselle hallitukselle.
Galluptulokset ovat näyttäneet runsaan kuukauden ajan opposition henkisen johtajuuden siirtyneen Vihreille sekä sen, että Kokoomus on kyennyt hallitusasemastaan huolimatta pitämään kiinni kannatuksestaan, todennäköisesti siksi, että se on saamassa tai saanut tarpeeksi omille kannattajilleen tärkeitä lakihankkeita läpi. Mikä siis vastaavasti on voinut mennä sosialidemokraateilta pieleen?
Viimeaikainen keskustelu päivähoito-oikeuden maksuttomuudesta ja varhaiskasvatuksen mahdollistamisesta ilmaisena 3-vuotiaasta eteenpäin, on noussut vaalidebattien keskiöön.
Kotihoidontuen jatkuminen sekä perhevapaiden jakaminen molempien vanhempien kesken, on myöskin nostanut puolueiden puheenjohtajien keskuudessa hermostuneisuutta.
Sellaista sanojen viidakkoveistä, joka toisaalta herättää miettimään, onko lapset otettu pelinappuloiksi vaalivoiton turvaamisessa. Sen sijaan ei lainkaan keskustella siitä, miksi syntyvyys alenee vuosi vuodelta.
Viimeistään nyt, eli sukupuolineutraalin avioliittolain astuttua voimaan, on kai myös lasten vanhemmille osoitetuissa tuissa aika luopua sukupuolisidonnaisista tukimuodoista. Perheessähän ei tarvitse olla äitiä, jotta siellä olisi lapsi.
Äitiysrahan kesto on nykyisin 105 arkipäivää, isyysrahan taas 54 arkipäivää. Olisiko esimerkiksi tasajako 75/75 vanhempien kesken (sukupuolittamatta) oikeudenmukaisempi?
Vanhempainvapaiden osalta korjausliike on helpompi.
Naistenpäivä näkyi hienosti Helsingin sanomien mielipiteissä. Luetuimmaksi on noussut aiheellinen pohdinta lastentarhanopettajien palkkauksesta. Vähemmän yllättäen vähiten on kiinnostanut perheiden valinnanvapautta puolustava kirjoitus. Koska ensimmäinen vaaliteemani on "Päiväkodissakin on päästävä syliin", osui omiin silmiin ensimmäiseksi väsyneen lastentarhanopettajan kirjoitus "En voi tarjota syliä, joka lohduttaisi – päiväkodissani ei ole tarpeeksi henkilökuntaa edes perustarpeiden hoitamiseen".
Naistenpäivänä tasa-arvolle löytyy puolustajia. Varsinkin kuntavaalien alla.
Moni sellainenkin, joka muuten ei ole hiiskunut tasa-arvosta ikinä mitään, kehuu nyt kilpaa, kuinka tarvitaan palkkatasa-arvoa ja perhevapaiden uudistamista.
On hienoa, että yhä useampi naistenpäivän johdosta herää näiden kysymysten äärelle. Toivoisin vain, että samat asiat pysyisivät mielessä ne muutkin 364 päivää vuodessa
Naistenpäivää on vietetty maailmalla jo yli sata vuotta. Naistenpäivän tausta on naistyöväen poliittisissa taisteluissa: naisten pyrkimyksissä saavuttaa yhtäläiset työoikeudet ja yhteiskunnalliset oikeudet. Naistenpäivän tausta huomioiden, tänään on kiva saada ja antaa ruusuja, mutta ennen kaikkea naistenpäivänä on sopivaa puhua politiikkaa.
Tänään vietämme Naistenpäivää. Meille on naisten äänioikeuden myöntämisestä saakka uskoteltu, että Suomi on maailman tasa-arvoisin maa. Väitteen todenperäisyys riippuu siitä, mitä mittareita tarkastellaan.
Elinkeinoelämän Keskusliiton johtaja Jyri Häkämies vaati suomalaisia naisia nopeammin perhevapailta työelämään. (Lännen media 19.2.) Häkämiehen mukaan sillä tilkittäisiin työllisyysasteemme aukkoja tehokkaasti.
On hienoa, että perhepolitiikka on vihdoin puheenaihe myös suomalaisessa miehisessä talouskeskustelussa.
Samalla sitä kuitenkin toivoisi, että perheisiin liittyvät poliittiset avaukset eivät aina olisi heikennyksiä, vaatimuksia, vastakkainasettelua tai suoraviivaista kilpailukykypuhetta. Olisi mahtavaa, jos perhepolitiikan arvo ymmärrettäisiin laajemmin.